KAUHAJOEN HISTORIA

Lakeuden laidalle vedenjakajavyöhykkeelle kasvoi Kauhajoki. Sen eteläosiin eränkävijät suuntasivat Ylä-Satakunnasta ja Hämeestä, pohjoisosiin vaelsivat kyröläiset ja ilmajokelaiset.

Ensimmäiset neljä asukasta merkittiin aikakirjoihin 1571. Kahden vuosisadan aikana Kauhajoki tuli asutetuksi. Kantatalot seisoivat 1700-luvulla tukevasti jokien ja järvien rannoilla, ja torppien perustaminen larvamaille oli hyvässä vauhdissa. Väkiluku ylitti 2000 rajan 1800-luvun alussa. Myönteinen kehitys koki kovia Suomen sodassa 1808–1809, kun viholliset polttivat kirkon ja kolmasosan taloista. Seuraavan sadan vuoden ajan kauhajokelaiset raivasivat peltoa 400 hehtaarista 14 000 hehtaariin. Vuonna 1868 Kauhajoki itsenäistyi omaksi kunnaksi.

Uuden vuosisadan alkaessa kauhajokelaiset osallistuivat täysin rinnoin aatteelliseen työhön nuorisoseuroissa, Kauhajoen Karhussa ja raittiusyhdistyksissä. Myös poliittinen elämä vilkastui. Torppien itsenäistyminen alkoi hyvissä ajoin, eivätkä valtiollinen itsenäistyminen ja sitä seurannut sotakaan raadelleet Kauhajokea pahimmalla mahdollisella tavalla. Tulevaisuus näytti valoisalta.

Liisa Ruismäki

Kauhajoelta löydetyt esihistorialliset esineet ovat kiviesineitä. Kourutaltta, pohjalaisen kirves, on vuosilta 6500–5500 eKr. Suomusjärven kulttuurin loppupuolelta tai kampakeraamisen kulttuurin ajalta. Taltta on Kauhajoen museon kokoelmista.

KAUHAJOEN ESIHISTORIA JA ERÄKAUSI

Lakeuden laidalle vedenjakajavyöhykkeelle muodostui vuosisatojen saatossa Kauhajoki. Jääkautinen mannerjää peräytyi runsaat 9000 vuotta sitten. Kun Itämeri ulottui valtamereen 8200–7500 eKr., Lauhanvuoren laki kohosi merestä pienenä pisteenä, karuna luotona – tulevan Kauhajoen ensimmäisenä maamerkkinä.

Laajenna sisältö

Maan kohotessa ja jokilaakson muotoutuessa ensimmäiset ihmiset vaelsivat Kauhajoen seudulle suunnilleen 8500 vuotta sitten. Kauhajoelta on tunnistettu varhaisen kivikauden – ns. Suomusjärven kulttuurin (n. 7500 – 4200 eKr.) – asuinpaikkoja seitsemän. Uudet tulokkaat – nuorakeraamisen kulttuurin metsästäjät – liikuskelivat varsireiällisine kirveineen Kauhajoen riistamailla runsaat 4000 vuotta takaperin. Kivikauden lopulla n. 2000 eKr. Kauhajoki näyttää jääneen asumattomaksi erämaaksi.

Eränkävijät suuntasivat matkansa Kauhajoen eteläosiin Ylä-Satakunnasta ja Hämeestä, kyröläiset ja ilmajokelaiset pohjoisosiin. Rajana oli Hyypässä Kauhajokeen laskeva Rauhaluoma. Hämeenmetsässä vuosisatoja kukoistanut eräkausi elää Kauhajoen nimistössä vielä tänäkin päivänä.

Liisa Ruismäki

Kauhajoelta on löydetty seitsemän kivikautista asuinpaikkaa, jotka ajoittuvat Suomusjärven vaiheeseen 7300–4200 eKr. Sekä löytöjen sijaintikorkeus että esineistö osittavat niiden iän. Kartta kertoo merenpinnan vetäytymisen ja löytöpaikkojen korkeudet.

Suppiloreikäinen kivinuija Kauhajoen museon kokoelmista on tyypillinen Suomusjärven kulttuurille. Kiven keskelle on porattu molemmilta puolilta tiimalasin muotoinen reikä. Kauhajoen museon kokoelmat.

Veneenmuotoinen vasarakirves oli hyvä lyömäase. Se oli n. 20 cm pitkä ja varsi voitiin tilkitä reikään. Vasarakirveet ajoittuvat vuosiin 2500–2000 eKr. Löydöt osoittavat että Kauhajoella on hyvinkin voinut olla asutusta nuorakeraamisella ajalla, vaikka asuinpaikkoja ei olekaan löydetty.

Kauhajoki oli pitkään hämäläisten ja pohjalaisten eräaluetta. Osa erämiehistä saattoi asustella pysyvästi vuosikausia saalismaillaan ennen kuin verottajan koura iski uudisviljelijään. Kartta kertoo asutuksen Kauhajoen ympärillä 1566 sekä Etelä-Pohjanmaan ja Satakunnan väliset rajat ennen ja jälkeen vuoden 1577.

Lappalaisasutuksen muistoja on säilynyt Kauhajoella erityisesti Nummijärven eteläpään Lappi-nimistössä. Lapinkaivo on erikoinen jääkauden loppuvaiheen luonnonmuodostuma kangasmaastossa: syvä ja pyöreä, halkaisijaltaan n. 50 metrin suuruinen lampi, johon liittyy paljon tarinoita eri kausilta.

Lapinkaivon nimestä on merkitty tarina talteen jo 1674: ”keskellä suurta Hämeen metsää on nähtävissä pieni pyöreä järvi, jota ympäröi aivan kuin ihmiskäsin tehty hiekkavalli ja jota asukkaat sanovat Lapinkaivoksi”.

Nummikankaaseen kuuluvan Lapinharjun laella vanha tarina kertoo lappalaisten polttaneen merkkituliaan.

Lisää aiheesta

Knuuttilan talo kuuluu Kauhajoen vanhimpiin ja pantiin verolle 1580. Talo jaettiin vasta 1700-luvun lopulla Yli- ja Ala-Knuuttilaksi. Suomen sodan jälkeen 1814 Berndt Ludvig von Schantz osti Yli-Knuuttilan ja näin talo sai kolmen sukupolven ajaksi aatelisisännän. Kuvassa vuodelta 1896 herraseurue nauttii pöydän antimia ja työväki tekee taustalla töitä.

ASUTUS JA ELINKEINOT

Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan toimesta 1500-luvulla voimistunut uudisasutus innoitti monia Suur-Ilmajoen talojen poikia ja renkejä asettumaan pysyvästi entisille eräsijoilleen, Kauhajoelle. Tulijoiden joukossa oli myös kyröläisiä, satakuntalaisia ja savolaisia uudisasukkaita. Kauhajoen kylä ja sen neljä asukasta merkittiin veroluetteloon 1571 ja Päntäneen neljä uudisasukasta 1579. Vuonna 1590 Kauhajoen kylässä oli 18 verotettavaa, Päntäneellä 8 ja Rauhahyypässä 10. Seuraavan vuosidadan alussa kymmenysverojen maksajia oli vuosittain 20–26.

Laajenna sisältö

Ilmajokelaisten vanha takamaa Kauhajoki tuli asutuksi parin vuosisadan aikana. Kantatalot seisoivat 1700-luvun jälkipuoliskolla tukevasti jokien ja järvien rannoilla, ja torppien perustaminen larvamaille oli hyvässä vauhdissa. Väkiluku ylitti 2000 rajan 1800-luvun alussa.

Talot halottiin tai tehtiin sopujakoja veljesten kesken mitä pidemmälle 1800-lukuku eteni. Torppia perustettiin enemmän kuin muualla Etelä-Pohjanmaalla – ja peltolakeus kasvoi 400 hehtaarista 14 000 hehtaariin. Uudistuksissa säätyläisviljelijät näyttivät tietä, talolliset ja torpparit seurasivat perässä: omaksuttiin vuoroviljely ja ostolannoitteet, perustettiin meijereitä, maamiesseura ja karjantarkkailuyhdistys. Usko maahan ja sen antimiin oli 1900-luvulle tultaessa luja.

Liisa Ruismäki

Joet ja järvet olivat kulkureittejä ja asutuksen väyliä. Pääosa raivaajista tuli Ilmajoen suunnasta, mutta myös Kyröstä, Hämeestä ja Satakunnasta

Kauhajoen asutus keskittyi 1600-luvun lopulla kahta puolen jokivarsia ja kirkko oli ”keskellä kylää”.

Hyypänlaakson vanhimpia taloja alettiin raivata jo 1560-luvulla, kun Pekka Yrjönpoika Savolainen vaelsi kaskeamaan ja raivaamaan peltoja todennäköisesti Korhoseen.

Kauhajoen pellot olivat satoja vuosia pieniä tilkkuja, 1800-luvun alussa noin 400–500 hehtaaria. Pelloilla kasvatettiin pääasiassa viljaa, ruista ja ohraa. Valtaisa raivausinto laajensi pellot 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä niin, että ne vuosisadan vaihtuessa peltoa oli jo 14 547 hehtaaria.

A.K. Kauran isännöimä ja Eeva Kauran emännöimä Koski-Aron talo antoi esimerkkiä monille muille isännille ja emännille 1900-luvun alkupuoliskolla

Suurten nälkävuosien (1867–1868) jälkeen karjanhoito tuli entistä tärkeämmäksi. Luonnonniityt eivät enää riittäneet kasvavalle karjalle, vaan heinää alettiin viljellä pelloilla. Heinäseipäät ilmestyivät 1800-luvun lopussa ensin Ala-Knuuttilan pelloille ja pian muidenkin pelloille. Kuvassa seivästetään heinää Korpi-Aron pellolla.

Vuonna 1800 Kauhajoen asutus oli levittäytynyt jokivarsille ja järvien rannoille.

”Naapuri naapurin asumaan opettaa.” Sanonta osuu hyvin Johan Bernhard Sjöbergiin, joka osti Ala-Knuuttilan talon 1874. Päärakennus oli tuolloin vanha Suomen sodassa 1808 poltetun tilalle tehty. Sjöberg rakensi uuden talon ja raivasi lyhyessä ajassa 736 hehtaaria peltoa, joiden tuottoa lisättiin saveamalla, salaojittamalla ja väkilannoitteita käyttämällä.

Ala-Knuuttilan nautakarja kasvoi J.B. Sjöbergin isännyydessä ja Karin Sjöbergin emännyydessä 18 naudasta yli sataan. Hän ruokki lehmät kylvöheinällä. Suuri torpparijoukko sai aikaansa edellä olevaa maatalousoppia, jota sopi kokeilla torpan ja pian myös oman tilan pelloilla ja navetassa. Kuvassa Ala-Knuuttilan karjarakennukset.

Maidonjalostukseen saatiin uutta puhtia, kun Johan Frösénin omistama meijeri aloitti toimintansa Päntäneen Kaarlelassa 1880. Meijereitä tuli pian lisää, yksityisiä, pieniä meijeriyhtiöitä ja osuuskuntia. Kilpailu oli kovaa ja lopulta voimat yhdistettiin, kun Kauhajoen Osuusmeijeri Toivo, kuvassa, aloitti toimintansa 13.11.1906. Kyliin jäi omia meijereitä tämän jälkeenkin.

Maaseudun kaupankäyntiä koskevia rajoituksia alettiin purkaa 1859 ja vähitellen kauppapuotien perustaminen yleistyi, Kauhajoella mainitaan kaksi ensimmäistä 1861. Parin vuosikymmenen aikana pieniä kauppaliikkeitä perustettiin kaikkiin kyliin. Kirkonkylän liikkeistä Ollonqvistin 1882 rakennuttu kauppakartano oli kaikin puolin edustava.

Lisää aiheesta

Tervanpoltosta tuli kauhajokelaisille elintärkeä tulonlähde. Laivaliikenteen lisääntyminen 1600-luvulla maailman merillä teki tervanpoltosta kannattavaa. Terva valutettiin tynnyreihin, jotka tarkastettiin ja kruunattiin, että ovat oikean kokoisia. Tervatynnyri veti 48 kannua eli 125,6 litraa.

TERVA JA MUUT LISÄANSIOT

Kauhajoen maaperä oli suurelta osalta karua ja soista. Siksi maanviljelyksen rinnalle kehittyi turvallinen ja voimaperäinen karjatalous. Tervanpoltto taas oli kasvanut 1600-luvulta lähtien laajamittaiseksi teollisuudeksi, jolla kauhajokelaiset hankkivat runsaasti ylimääräistä hyvää. Talollisten elintasosta kertovat omaa kieltään 1800-luvun alun uudet kaksikerroksiset tuparadit ja runsaat käyttöesineet. Tervanpoltto jatkui voimallisena 1800-luvun puoliväliin asti. Höyrylaivojen yleistyminen vähensi tervan tarvetta, mutta silti tervahaudat savusivat vielä vuosikymmenien ajan Kauhajoen metsissä. Vuosisadan lopulla ja 1900-luvun alussa sahat ja lankkujen tuotanto toivat metsien käyttöön uutta puhtia.

Laajenna sisältö

Kauhajoki sai rautatien ja rautatieasemat Aronkylään ja Kainastolle 1911. Venäjän vallan aikana aseman nimi oli sekä suomeksi että venäjäksi. Kauhajoen asema oli tyylikäs ja lujista hirsistä timprattu. Asemasta tuli nopeasti monen kauhajokelaisen ”päivystyspaikka”.

LIIKENNE

Liikenteellisesti Kauhajoki oli vuosisatojen ajan varsin edullisessa asemassa. Kyrönkankaan ja Kristiinan tiet tosin rasittivat talonpoikia joskus kohtuuttomastikin, mutta samalla ne olivat yhdyssiteinä niin Etelä-Suomeen kuin Ilmajoen emäpitäjäänkin. Tie toi Kauhajoelle pitkäaikaisia ja taitavia pappismiehiä, ja läpikulkuliikenne opetti kauhajokelaisiakin lähtemään opintielle. Ruotsin vallan viimeisinä vuosikymmeninä Kyrönkankaan tien käyttö kuitenkin väheni; samalla vähenivät myös Kauhajoen saamat virikkeet.

Ruotsin vallan viimeisinä vuosikymmeninä Kauhajoki jäi liikenteellisesti valtaväylistä syrjään. Tilanne korjaantui vähitellen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun Kauhajoen läpi kulkevat tiet kunnostettiin ja rakennettiin rautatie; 1700-luvun kaltaista liikenteen solmukohtaa Kauhajoesta ei kuitenkaan tullut.

Liisa Ruismäki

Laajenna sisältö

Vuoden 1679 kartasta on helppo päätellä, miten tärkeitä vesireitit kauhajokelaisille olivat. Tärkeä kulkureitti oli myös Hämeestä Nummijärven ja Kauhajoen kautta Ilmajoelle kulkenut Kyrönkankaan kesätie. Ikivanhasta kulkureitistä tehtiin postitie 1644, mikä korosti tien merkitystä entisestään.

Kyrönkankaan tie ”Suomesta Pohjanmaalle” oli kesäaikana pitkään ainut käyttökelpoinen kulkureitti. Kauhajokelaisille riitti varmasti ihmettelemistä, kun Ruotsin kuningas Aadolf Fredrikin monikymmenpäinen seurue kulki Suomen matkallaan Kyrönkankaan tietä ja yöpyi kirkolla Knuuttilan kestikievarissa.

Suomen tieverkosta tehtiin matkalaisille karttoja, joihin merkittiin pääteiden majapaikat, kestikievarit, joissa voi vaihtaa hevosen ja yöpyä. Kovin tiheä maantieverkosto ei ollut, mutta Kauhajoen kautta tie kulki sekä Hämeeseen että rannikolle. Teiden risteys oli keskellä kirkonkylää. Kuvan kartta on vuodelta 1747.

Valtio, kruunu, alkoi vuodesta 1612 lähtien myöntää verovapauksia ja -helpotuksia sellaisille taloille, jotka suostuivat kuljettamaan matkustajia. Syntyi kestikievarilaitos. Kauhajoen vanhimpana kestikievarina mainitaan Knuuttilan talo jo 1627. Tähtihetki oli 1752, kun kuningas Aadolf Fredrik ruokaili ja yöpyi Knuuttilassa.

Kestikievarilaitoksen vakiinnuttua niiden ylläpidosta tehtiin tarjoukset ja päätökset tavallisesti viiden vuoden välein käräjillä, myöhemmin, kuntakokouksissa. Nummijärven kestikievari pysyi aina samassa paikassa kruununtorpassa, joka oli perustettu 1678 kestikievarin pitoa varten.

Kyrönkankaan kesätietä pääsi 1600-luvulla ratsain, mutta vähitellen sen kuntoa parannettiin. Tietyöt olivat talonpoikien rasitteena. Kyrönkankaan tie oli tärkeytensä vuoksi viranomaisten erityisen silmälläpidon alaisena. Hämeenmetsän osuuden hoito oli 1640-luvulta lähtien muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikkien Pohjanmaan eteläisen kihlakunnan pitäjien vastuulla.

Kristiinankaupungin perustamisen jälkeen kauhajokelaisten kaupunkimatkat alkoivat suuntautua sinne ja tien tarve kasvoi. Kruunu antoi määräyksen tien rakentamisesta Kauhajoelta Kristiinankaupunkiin 1660. Isännät vastustivat sen tekemistä, mutta joutuivat sakon uhalla taipumaan. Silti vanha Kaupunkitie Tarkasta Karijoelle palveli vielä pitkään tervankuljetusreittinä.

Joet palvelivat kesällä veneillä liikkumista ja jääkelin aikana niitä pääsi reellä. Jokia pitkin voitiin myös uittaa tukkeja, kun niitä piti saada rakennuksille joskus hyvinkin kauas. Sahateollisuuden yleistyessä 1800-luvun lopulla tukinuitto yleistyi ja jatkui pitkälle 1900-lukua.

Maanteillä matkustajia palvelivat 1700-luvulta lähtien matkan pituudesta kertovat kiviset peninkulman (noin 10 km) ja neljännespeninkulman tolpat, myöhemmin kilometritolpat.

Kauhajoki, Ilmajoki ja Kurikka yrittivät vuodesta 1871 lähtien saada rautatien kulkemaan alueittensa kautta. Vihdoin 1906 keisari antoi armollisen määräyksen radan rakentamisesta Seinäjoelta Kaskisiin. Työt alkoivat lokakuussa 1909 ja rakennusmiesten topparoikat tulivat tutuksi. Liikenne Teuvan Perälään voitiin aloittaa 1. marraskuuta 1911, Kristiinaan ja Kaskisiin 1. elokuuta 1913.

Veturit edustivat uutta aikaa ja liikennekulttuuria. Matkustajien ja tavaran kuljetus helpottui ja nopeutui. Matka Kauhajoelta Seinäjoelle kesti 1911 vain 2½ tuntia.

Hevonen ja kiesit, kärryt ja reet olivat tuttu näky vielä pitkälle 1900-lukua. Polkupyörä ilmestyi Kauhajoen teille 1800-luvun lopulla ja yleistyi nopeasti.

Sillat olivat vuosisatojen ajan tien ylläpitovelvollisille suuri haaste ja rasite. Suomen sodan jälkeen tehdyt Kauhajoen sillat kaipasivat uusimista 1800-luvun lopulla. Kattilakosken kivisilta valmistui 1900 ja romahti 1926.

Keturin holvisilta on kestänyt liikennettä vuodesta 1908 lähtien. Tuula Marttilan maalaus sillasta vuodelta 2019.

Ohmeroluoman ylittävä silta tehtiin 1930.

Lisää aiheesta

Verotus edusti esivallan kovaa kouraa. Kauhajoen uudisraivaajiin käsi ulottui, kun Ruotsin valtio keräsi ns. hopeaveron 1571 lunastaakseen takaisin Tanskalle sodassa menettämänsä Älvsborgin linnoituksen. Menestyneitä sotilaita kuningas palkitsi antamalla heille läänityksiä eli oikeuden kerätä verot määrätyltä alueelta ja käyttää muutakin käskyvaltaa. Tällainen perinnöllinen läänitys oli 1652–1684 Kaarleporin kreivikunta, johon kuului Ilmajoki sekä osia Lapuasta ja Vöyristä.

KAUHAJOKELAISET JA ESIVALTA

Kauhajoki oli 1500-luvulta alkaen osa Ilmajoen kirkkopitäjää. Siellä oli niin valtiovaltaa edustava nimismies kuin emäseurakunnan kirkkoherrakin. Ruotsin suurvaltakaudella 1600-luvulla kauhajokelaiset maksoivat useita vuosikymmeniä veronsa valtion sijasta aatelissukujen hallitsemalle Kaarleporin kreivikunnalle. Verotus palautettiin valtiolle 1684.Kauhajoki kaipasi itsenäisempää asema Ilmajoen kirkkopitäjässä. Päätös omasta seurakunnasta saatiin jo 1858, mutta se toteutui vasta 1882. Oman nimismies Kauhajoelle tuli vasta 1864. Seuraavana vuonna säädetty laki kunnallisesta itsehallinnosta toteutettiin 1868. Kauhajoki irtautui Ilmajoesta omaksi kunnaksi ja sai seurakunnalta hoidettavakseen maalliset tehtävät. Kirkolle jäivät hengelliset asiat ja väestökirjanpito.

Liisa Ruismäki

Laajenna sisältö

Tärkein vero oli maakirjavero. Sitä varten arvioitiin kunkin talon vuositulot, josta saatiin veroluku eli manttaali. Perusteellinen maantarkastus tehtiin 1608, jolloin Kauhajoellakin pantiin monta uudistilaa verolle. Maanmittarit tekivät tiloista maakirjakartat. Käyrymaan eli Käyrän uudistilan tilukset piirsi Jonas Gädda 1689.

Armeija oli valtion kallein laitos. Se perustui 1600-luvun lopulle saakka väenottoihin, mutta korvattiin sitten ruotuväellä, joka oli palkka-armeija. Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, ruotuarmeija hajotettiin. Sotamiehet ja upseerit joutuivat etsimään uuden työn. Kapteeni Berndt Ludvig von Schantz osti Yli- Knuuttilan talon ja ryhtyi maanviljelijäksi.

Ruotuarmeija toteutettiin Pohjanmaalla vasta 1734. Muutaman talon ryhmä, ruotu, varusti sotamiehelle torpan, josta sai niukan toimeentulon. Kauhajoella oli 13 ruotutorppaa ja -sotilasta. Upseerien palkka oli virkatalo, Kauhajoella Kaura oli Ilmajoen komppanian vänrikin virkatalo.

Kaura oli joutunut veronmaksuvaikeuksiin ja sitä myöten siitä oli tullut kruununtila, jonne valtio voi määrätä isännän. Kaurasta tehtiin sotilasvirkatalo, puustelli, joka rakennettiin tyyppipiirustusten mukaan.

Korkeinta esivaltaa edustivat Ruotsin kuningas ja 1809 alkaen Venäjän keisari. Herastuomari Juho Marttila sai Suomen kirkon 700-vuotisjulassa Aleksanteri II:n myöntämän pronssisen ansiomitalin tunnustuksena Kauhajoen kappalaisen Fredrik Ollonqvistin murhaajan kiinni ottamisesta 1851.

Ilmajoen nimismies oli lähin paikallinen esivallan edustaja. Oman lainvartijan Kauhajoki sai 1864, kun Jalasjärven nimismiehen apulainen Herman Kulla määrättiin varanimismieheksi. Seuraava varanimismies Matias Fabian af Enehjelm (1868–1875) tuli Vaasasta ja asettui asumaan Ala-Mattilaan. Kuvassa majuri M. af Enehjelm lapsineen.

Uusi valtion virkamies Kauhajoelle tuli 1880-luvun alussa, kun entinen Henkivartioväen tarkk´ampuja ja Turkin sodan veteraani Aksel Lindfors nimitettiin poliisiksi. Toimenkuvaan kuului järjestyksenpito nimismiehen johdolla. Lindforsilla oli poika Mooses.

Nimismies Karl Nathanael Gyllenbögel valvoi väsymättömästi Kauhajoen järjestystä 1884–1894. Hän laati ensi töikseen ehdotuksen poliisi- ja kyläjärjestykseksi, jolla pyrki rajoittamaan luvattomien ”hyppyjen” ja rahahäiden pitämistä sekä nuorison yöjuoksua.

Yleiset oikeusistuimet olivat maaseudulla kihlakunnanoikeus, hovioikeus ja Venäjän vallan aikana keisaria edustava Suomen senaatin oikeusosasto. Ernst Johan Ollonqvist sai Suomen Senaatilta Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Korkeassa Nimessä annetun päätöksen hautapaikasta Kauhajoen seurakunnassa 1894.

Kauhajoki kuului Ilmajoen kihlakuntaan. Käräjillä tuomittiin rikolliset ja päätettiin monista hallinnollisista asioista, kuten talojen omistajanvaihdoksista, sekä vahvistettiin monenlaiset sopimukset.

Lisää aiheesta

Kauhajoen viides kirkko sai 1902–1903 toteutetussa remontissa ajankohtaan kuuluneen tyylin mukaisen ulkoasun. Kauhajoen kaikki kuusi kirkkoa ovat seisseet samalla paikalla 1584 rakennetusta saarnahuoneesta nykyiseen kirkkoon.

HENGENVILJELY

Kauhajoen henkinen kehitys oli kappelin papiston ohjauksessa. Kappelilla oli ollut onni saada 1600-luvulta lähtien tarmokkaita ja tunnollisia pappeja. Heidän asenteistaan paljolti johtui, ettei Kauhajoella ollut esim. noitavainoja tai opillista hajaannusta. Omat rakennushankkeetkin suoritettiin melko yksimielisesti. Velvollisuudet emäseurakuntaa ja sieltä tulleita vaatimuksia kohtaan sen sijaan aiheuttivat enemmän vastustusta. Kappeli halusikin itsenäistyä jo 1800-luvun alussa, mutta siinä ei onnistuttu.

Suomen sodan kovat koettelemukset, jälleenrakennus ja kaiken voittava pellonraivaus veivät ihmisten ajan niin täysin, että uusiin virikkeisiin ja hankkeisiin ei 1800-luvun alkupuoliskolla liiennyt voimia. Koulutielle kaupunkeihin lähetettiin vain säätyläisperheiden poikia, ja lastenopetuksessakin oli suuria puutteita. Papit vaihtuivat usein eikä laaja-alaista henkistä johtajaa ehtinyt kasvaa kenestäkään.

Laajenna sisältö

Vuosisadan jälkipuoliskolla kirkollinen elämä elpyi. Kauhajoki itsenäistyi vuosikymmenien odotuksen jälkeen omaksi seurakunnaksi, sai toisenkin papin ja uutta hengellistä puhtia evankelisesta herätysliikkeestä. Seurakunnan kiertokoulut kattoivat koko laajan pitäjän. Toisaalta kirkon maalliset tehtävät siirtyivät kunnallisen itsehallinnon myötä Kauhajoen kunnalle: kuntakokoukselle ja kunnallislautakunnalle. Kirkonkylän ”ylhäisempi kansakoulu” aloitti 1882 ja seuraavina vuosikymmeninä niitä perustettiin lisää.

Uuden vuosisadan, 1900-luvun, alkaessa kauhajokelaiset osallistuivat täysin rinnoin aatteelliseen työhön nuorisoseuroissa, työväenyhdistyksissä, Kauhajoen Karhussa ja raittiusyhdistyksissä. Oppikoulutiekin löytyi uudelleen.

Liisa Ruismäki

Kauhajoen kappelin oma kirjapito alkoi 1.5.1691. Jakob Haustramnius kirjoitti alkulehdille kappelin syntyhistoriasta sen, mitä oli saanut selville. Tieto ensimmäisen saarnahuoneen ja kappelin rakentamisesta vuosina 1584 ja 1622 perustuu edelleen hyvin pitkälle Haustramniuksen kirjoitukseen.

Kauhajoen kappeli kuului Ilmajoen seurakuntaan ja siksi kirkonkokousten ja kirkkoneuvoston, kirkkoraadin, pöytäkirjat pidettiin emäseurakunnassa. Kappelissa pöytäkirjat ovat säilyneet vuodesta 1804 Abraham Melleniuksen tultua kappalaiseksi.

Kappeli sai senaatilta päätöksen 8.11.1858 muodostaa oma seurakunta. Se tapahtuisi kuitenkin vasta, kun Ilmajoen kirkkoherra vaihtuisi. Kirkkoherra kuoli 1882 ja Kauhajoesta tuli käytännössäkin itsenäinen seurakunta. Tuomiokapituli määräsi 1884 väliajan saarnaajaksi, käytännössä vt. kirkkoherraksi Gustaf Edvard Lybeckin. Kirkkoherran virassa Lybeck palveli 1891–1927, 35 vuotta.

Kauhajoen viides kirkko, ristipitkiö, sisältä.

Kristiinankaupunkiin perustettiin yksityisin ponnistuksin suomenkielinen yhteiskoulu 1906. Se oli koko Suupohjan yhteinen hanke, jota tuettiin järjestämällä Laulu-, soitto- ja urheilujuhlia vuorotellen alueen kunnissa. Ensimmäiset juhlat järjestettiin Kristiinassa, Kauhajoen vuoro oli 1907. Suupohjan kuorot ja soittokunnat panivat parastaan Nuorisoseurantalo Rientolan laululavalla.

Kauhajoen ensimmäinen kansakoulu aloitti kirkonkylässä 1882. Seuraavat perustettiin 1890-luvulla, niistä yksi, Aro-Harjan koulu, Turjankylään 1891. Siellä opettaja Matti Porkkala aloitti pitkän ja monipuolisen kasvatus- ja sivistystyönsä lukuvuonna 1918–1919.

Lisää aiheesta

Suomen sodasta tuli kuluneeksi sata vuotta 1908. Toinen venäläistämiskausi, sortokausi, oli juuri alkanut ja Helsingin yliopiston Eteläpohjalainen osakunta innosti Suomen sodan taistelupaikkakuntien yhdistyksiä pystyttämään tapahtumapaikoille muistomerkkejä. Nuorisoseura järjesti Kauhajoen taistelun komean 100-vuotisjuhlan kirkossa ja Rientolan kentällä, josta juhlaväki siirtyi kulkueena taistelupaikalle.

SUOMEN SOTA 1808-1809

Suomen sota 1808–1809 katkaisi Kauhajoen myönteisen kehityksen. Aineelliset vahingot olivat suuret, kun venäläiset kostivat heidän kuljetuksiinsa kohdistaman ryöstön. Kesän 1808 aikana venäläiset polttivat 26 talon rakennukset, myös kirkko, pappila ja lukkarin puustelli poltettiin, 14 siviiliä tapettiin ja viljelyksiä sotkettiin. Sadoittain eläimiä teurastettiin vihollisen ruokapöytiin. Kauhajoen kirkonkylästä risteytyivät tiet Hämeeseen ja rannikolle, ja siksi paikkakunnan hallinta oli sodan osapuolille tärkeää. Kauhajoella käytiinkin viisi merkittävää taistelua.

Sodan seurauksena myös henkinen pääoma heikkeni: Väkiluku laski, kappalainen muutti pois ja lukutaitokin oli ruostunut. Kesti kauan, ennen kuin Kauhajoki pääsi taas jaloilleen. Valtiollisen aseman muutos 1809 ei yksityistä kauhajokelaista paljon liikuttanut. Uudisrakentaminen ja jokapäiväisen leivän hankinta täyttivät arjen.

Liisa Ruismäki

Laajenna sisältö

KARTTOJA KAUHAJOEN TAISTELUISTA 1808

Suomen sodan aikana sotakartoittajat piirsivät taisteluista kartat. Suomen osalta käytettiin pohjana Carl Petter Hällströmin lääneittäin tekemiä topografikarttoja, jotka olivat valmistuneet 1799. Sodan puhjettua armeijalle jaettiin niistä 4–6 kopiota, tiekartoista 12 kopiota. Kauhajoella taistelleen Porin rykmentin sotilaskartoittajana toimi W. M. Carpelan. Hänen ammattitaitoaan kuvaa se, että Kauhajoen taistelun kartasta on poistettu punaväri Ala-Knuuttilan ja Panulan kohdalta, sillä talot oli poltettu jo heinäkuussa.

Kartat julkaistaan Ruotsin sota-arkiston luvalla. Karttaselityksiä on tiivistetty ja joiltakin osin täydennetty.

Aron kahakka 28.7.1808

Luutnantti Adelborgin Uudenmaan eskadroona 30 rakuunaa tavoitti Kurikasta vetäytyvät 50–60 venäläistä kasakkaa ja husaaria Aronkylässä. Venäläiset olivat hävittäneet Kattilakosken sillan (a). Uusmaalaiset rakuunat (d) tavoittivat venäläisten jälkijoukon (c) ylittämällä joen sillan viereisestä kahlaamosta. Venäläiset rusikoitiin jokeen, muutama otettiin vangiksi. Venäläisten rivit sekosivat ja pääjoukko (b.b.) pakeni kohti Lapväärtiä.

Aronkylän kahakka oli ainut maininnanarvoinen puhdas ratsuväkikahakka kesän 1808 aikana. (Pylkkänen, Ali: Aronkylän kahakka 28.7.1808. Teoksessa Jussi T. Lappalainen, Lars Ericson Wolke, Ali Pylkkänen: Sota Suomesta. Suomen sota 1808–1809. Helsinki: Tammi 2007, 213–214.)

Parjakannevan taistelu 28.–29.7.1808

Majuri Carl von Otter oli saanut käskyn karkottaa venäläiset Kauhajoelta. Tehtävän von Otter suoritti 28.7.1808 ja ajoi majuri Jagodinin osastoa takaa puoliväliin Karijokea.

Venäläiset hyökkäsivät suomalaisia vastaan yöllä 28.–29.71808. Parjakannevalla von Otterin ja Eekin pohjalais- ja porilaispataljoonat (a.a.) puolustautuivat kahdessa ketjussa Jagodinia (c ja d) vastaan. Hyökkäyksen tukena suomalaisilla oli neljä tykkiä (b) ja reservinä uusmaalaiset rakuunat (g). Venäläisten etummainen tykki oli suon laidassa (f).

Ylivoimasta huolimatta suomalaisten oli ”tulisen kahakan jälkeen” peräännyttävä ensin Kauhajoelle ja sitten Kurikkaan. (Pylkkänen 2007, 215; Ruismäki, Liisa: Kauhajoen historia. Jyväskylä 1987, 394–395)

Kauhajoen taistelu 10.8.1808

Elokuun 2. päivänä von Döbeln karkotti vihollisen Kauhajoelta. Venäläinen kenraalimajuri Šepelev päätti tulla takaisin. Hänen joukoissaan oli 1150 sotilasta, von Döbelnillä 2200 miestä ja kuusi tykkiä. Suomalaiset varustautuivat ottamaan hyökkäyksen vastaan sekä Nummijärven että Lapväärtin suunnasta.

Venäläiset (aa.) hyökkäsivät Nummijärven suunnasta. Heidän iskunsa kilpistyi pohjalaisrynnäkköön (bb), jossa kunnostautuivat erityisesti von Konowin joukot (c) tekemällä vastahyökkäyksen (d). Venäläiset vetäytyivät.

Samaan aikaan Šepelev (ff.) hyökkäsi Päntäneen suunnasta von Döbelnin kahta pataljoonaa vastaan (ee.). Suomalaisten keskustan oli vetäydyttävä (gg.), jolloin Šepelev lähetti osan joukoistaan kiertämään metsän kautta suomalaisten pääjoukon oikealle sivustalle. von Döbelnin sivustaa suojannut reservikomppania (T) uhkasi kuitenkin saarrostaa venäläiset, jolloin hyökkäys tyrehtyi. von Döbelnillä oli reservikomppania (h.h.) myös molempien pataljoonien takana. Filppulassa (T) joen kahta puolen oleva reservi määrättiin hyökkäämään, jolloin venäläiset joutuivat vetäytymään. Taisteluissa kaatui 119 ja haavoittui 30 venäläistä.

Suomalaisten kokonaistappiot olivat 67 miestä, kaatuneita 10–20. Haavoittuneista oli pohjalaisia 13. (Pylkkänen 2007, 216; Ruismäki 1987, 395–398; Visuri, Pekka: Sotatapahtumat. Teoksessa Suomen sota 1808–1809. Taustat, tapahtumat, muistomerkit. Saarijärvi 2008, 95)

Nummijärven taistelu 28.8.1808

Nummijoen pohjoispuolelle everstiluutnantti Carl von Otter oli asettanut kaksi 6-naulaista ja kaksi 3-naulaista tykkiä (a) ja niiden suojaksi Pohjanmaan komppaniasta ja nostomiehistä kootut ketjut (b, c ja d). Etulinjassa oli Porin II pataljoona (e.e.). Kaksi komppaniaa pohjalaista jalkaväkeä (q) ja pieni rakuunaosasto (w) olivat leirin (y.y) luona reservissä. Tykkien ampumasektorilta (z.z.z.) oli metsä kaadettu. Etuvartio (x) ja kenttävartio olivat hyvän matkaa puron eteläpuolella. Suomalaisia oli n. 1200 miestä, pohjalaisia ja porilaisia.

Sunnuntaiaamuna klo 5 kenraalimajuri Ušakovin johtamat joukot (n. 1500 miestä) työnsivät etuvartion tieltään ja hyökkäsivät (k.k.ja h.h.) suomalaisten molempien siipien kimppuun. Carl von Otter lähetti kummallekin siivelle komppanian pohjalaisia (q). Rannan metsäniemekkeestä käytiin kiivas taistelu. Venäläistet siirsivät tykit hakkuuaukean reunaan (m). Kukkulan laella ollut ratsuväkiosasto (p) ei voinut toimia metsikössä. Kartan laatijan käsitys venäläisten reservistä (n) on virheellinen.

Nelituntisen taistelun jälkeen patterien välissä olleet pohjalaiset pääsivät työntymään lähelle vihollisen tykkejä (r), jolloin venäläisten linja murtui. Metsäniemekkeestä viimeisinä lähteneet 46 venäläistä jäivät vangeiksi. Suomalaisten menettivät noin 70–80 kaatunutta ja haavoittunutta. Vihollisen tappiot olivat paljon suuremmat.

Arthur Ehnqvist on laskenut suomalaisten tappioiksi kersantti Karl Enkvistin ja 24 miestä kaatuneina sekä 4 upseeria ja 65 miestä haavoittuneina. Vihollinen menetti 2 upseeria ja 44 miestä kaatuneina. Jussi T. Lappalaisen mukaan suomalaisten kokonaistappiot (kaatuneet ja haavoittuneet) olivat 4 upseeria ja aliupseeria sekä 54 miestä. (Ehnqvist, Arthur: Nummijärven taistelu 28.8.1808. Esitelmä 1958. Kauhajoen historian Arkisto; Lappalainen 2007: Ruotsin lippu lähtee Suomesta. Teoksessa: Sota Suomesta. Suomen sota 1808–1809. Helsinki: Tammi, 258, 265)

Kauhajoen taistelu 1.9.1808

Samaan aikaa, kun venäläiset karkotettiin Nummijärveltä, Ruotsin armeija oli kärsinyt suuria tappioita Karstulassa. Suomalaisten oli vetäydyttävä 29.8.1808 Kauhajoen kirkolle, jossa oli tarkoitus odottaa Lapväärtistä tulevia suomalaisosastoja. Ylipäällikkö oli kuitenkin antanut perääntymiskäskyn, ja niin menestyksekkäästi taistelleet majuri Carl von Otterin johtamat pohjalaiset vetäytyivät Kauhajoelta Kurikkaan. Nummijärvellä tappion kärsineet eversti Ushakovin johtamat venäläiset käyttivät tilaisuutensa ja tulivat perässä Kauhajoen kirkolle. Lapväärtin suunnasta lähestyneet eversti Palmfeltin porilaiset törmäsivät 1.9.1808 kirkolla venäläisiin, eikä Kurikasta takaisin kääntynyt von Otter ehtinyt apuun. Jo taistelujen aikana venäläiset sytyttivät kirkon, pappilan ja Yli-Knuuttilan rakennukset tuleen estääkseen von Otterin pääsyn Palmfeltin avuksi. Kauhajoki jäi Ushakovin joukkojen haltuun. Sodan kannalta venäläisten oli tärkeää hallita Kauhajoen kirkolla Hämeestä ja rannikolta tulevien teiden risteystä, sillä se esti Lapväärtin seudulla majailevien Ruotsin armeijan yksiköiden pääsyn sisämaahan mm. Kuortaneella taistelevien suomalaisten avuksi. (Lappalainen, Jussi T 2007, 258, 265; Ruismäki 1987, 400–401).

Parjakan taistelu käytiin 28.–29.7.1808.

Porin rykmentti hyökkäsi ansiokkaasti Kauhajoen taistelussa, joka päättyi suomalaisten voittoon.

Yksityiskohta Kauhajoen taistelukartasta 10.8.1808.

Kauhajoen taistelun 100-vuotisjuhlaväki kuuntelemassa ohjelmaa taistelupaikalla 10.8.1908. Edellisenä iltana oli yritetty pystyttää ilman senaatin lupaa hankittu kivinen muistomerkki, mutta se ei onnistunut. Juhlapäivänä vanha puuristi seisoi kumpareella ja seppelöitiin, uusi graniittipaasi makasi maassa yhdeksän vuotta.

Lisää aiheesta

Kauhajokelaisen talon rakennukset muodostivat 1700-luvulla yleisesti umpipihan. Seuraavalla vuosisadalla umpipihat vähitellen väistyivät, mutta pihapiiri säily silti suojaisana. Päärakennus, tuparati, oli usein kaksikerroksinen tai puolitoistakerroksinen, joissa ylhäällä oli matalat haukkaikkunat ja päädyissä korkeat ikkunat. Santeri Ikkelän talo Aronkylässä.

KAUHAJOKELAINEN TALO JA ELÄMÄNPIIRI

Suomen sodassa 1808–1809 venäläiset polttivat 26 talon rakennukset, mikä oli lähes kolmasosa verotaloista. Lisäksi poltettiin kirkko pappila ja lukkarin virkatalo sekä muutamia torppia ja sotilastorppia. Korvausvaatimuksiin on merkitty tarkasti, millaisia poltetut rakennukset olivat. Vanhat talot olivat yksikerroksisia ja aika pitkiä, uusimmat päärakennukset, tuparadit, olivat joko kokonaan tai osittain kaksikerroksisia. Katteena käytettiin eniten tuohi- ja malkakattoja. Kaikkein komeinta ja uudenaikaisinta rakentamista edusti 1700-luvun lopussa rakennettu Yli-Knuuttila, jonka päärakennus oli täysin kaksikerroksinen kaksinkertaisine ikkunoineen ja navetassa lehmille tuli vesi kourua pitkin juomakuppeihin.

Laajenna sisältö

Suomen sodasta tuli 1908 kuluneeksi sata vuotta. Muistojuhlat ja muistomerkit olivat oiva tapa vahvistaa itsetuntoa keskellä toista sortokautta. Pohjalaisen osakunnan innoittamana myös Kauhajoen nuorisoseura järjesti Kauhajoen taistelun 100-vuotisjuhlan 10.8.1908. Juhlaksi piti pystyttää taistelun uusi muistomerkki, mutta salassa pidetty yritys epäonnistui. Juhlassa harmaahapsinen kunnallismies Aapeli Toivakka (keskellä) seppelöi vanhan paikalla olleenpuuristin. Kivinen patsas makasi maassa.

KAUHAJOKELAISET SUOMEA ITSENÄISTÄMÄSSÄ

Venäläistämistoimien alkaessa Kauhajoki oli vahva maatalouspitäjä, joka suhtautui vielä useita vuosia suopeasti keisariin. Valtaosa väestöstä kannatti myöntyvyyslinjaa, perustuslaillisuuden näkyviä puolustajia oli vain muutamia. Suuret kansanjuhlat ja Suomen sodan 100-vuotismuisto nostivat itsetuntoa ja halua Suomen itsenäistymiseen.

Laajenna sisältö

Kevät 1917 oli riemukas. Yhdistystoiminta vilkastui: nuorisoseurat, urheiluseura ja työväenyhdistykset saivat uutta virtaa kun sortotoimet Venäjän vallankumouksen myötä päättyivät. Kiihkeätunnelmainen syksy toi suojeluskunnan ja poliittista retoriikkaa.

Vapaussotaan 1918 kauhajokelaiset osallistuivat täysin rinnoin sekä taisteluissa että kotirintamalla. Hinta oli kallis: 51 kaatunutta ja kolme vankileirillä kuollutta.

Liisa Ruismäki

Kauhajoen nuorisoseuran jokavuotinen kesäjuhla järjestettiin 23.7.1917 muuttuneissa oloissa, keisari oli syrjäytetty. Yhdeksän vuotta maassa maannut Kauhajoen taistelun muistomerkki nostettiin vihdoin pystyyn. ”Venäjästä on päästävä irti! Jos ei muuten maatamme saada vapaaksi, niin on meidän taisteltava”, julisti U.U. Seppä juhlapuheessaan.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917 keskellä kireää poliittista valtataistelua. Syksyllä perustettu Kauhajoen suojeluskunta lähti muiden eteläpohjalaisten tavoin riisumaan venäläissotilaita aseista 28. tammikuuta 1918. Vapaussoturit Eino Vainionpää vas. ja Venneri Talvitie palvelivat 1918 Krenatöörirykmentin Kristiinan pataljoonassa.

Vapaussodan sytyttyä Kauhajoelle perustettiin 75 potilaan kenttäsairaala. Se toimi Kirkonkylän kansakoululla (Aninkoulu), kunnansairaalassa (Punainen tupa) sekä opettaja Järvilehdon talossa. Kenttäsairaalassa hoidettiin 461 potilasta ja poliklinikalla 173 haavoittunutta.

Itsenäisyydestä maksettiin kalliisti. Voittajien puolella kaatui tai menehtyi 52 kauhajokelaista, tappion kärsineistä vankileireillä sai surmansa kolme Kauhajoella kirjoilla ollutta. Sankarihautajaiset Kauhajoen kirkossa 11.4.1918.

Vapaussodan muistoja vaalittiin näyttävästi ja juhlallisesti. Pauli Aaltosen suunnittelema sankaripatsas paljastettiin 14.8.1921.

Kirkkopihalla näki tapahtumat paremmin, kun kiipesi korkeammalle.

Patsaan paljastusjuhlaan kuului suojeluskunnan paraati.

Kauhajoen työväenyhdistykset toimivat vireästi 1917 ja kannattivat Suomen irtautumista keisarin vallasta. Syksyn kiristyvässä ilmapiirissä yhdistyksissä heilutettiin terävää sanan säilää. Työväenkaarteja saatikka aseellisia punakaarteja ei kuitenkaan perustettu, silla monessa työväenyhdistyksessä oli mukana Amerikassa käyneitä, pasifistisen aatemaailman omaksuneita miehiä. Sepänkylän työväentalo.

Lisää aiheesta

Hermanni Kakkori perheineen peltotyössä.

Kauhajoki itsenäisessä Suomessa

Kauhajokelaiset elivät voimakkaasti maataloudesta myös 1900-luvulla. Vuonna 1920 maataloudesta sai toimeentulonsa 91 % väestöstä. Itsenäisiä viljelijöitä ja heidän perheenjäseniään oli 52 %, virkataloissa asuvia 1,3 %, torppareita ja lampuoteja 21,6 %, mäkitupalaisia ja itsellisiä 23,6% ja muita 1,5 %. Peltoa oli 16 456 hehtaaria. Kauhajoen saha oli pitkään ainut suurehko teollisuuslaitos paikkakunnalla, mutta erilaista pienteollisuutta syntyi jo 1930-luvulla runsaasti. Kauhajoen henkikirjoitettu väestö 1920 oli 14 826, heistä asui Amerikassa 2 207 henkeä.

Koulutukseen kiinnitettiin suurta huomiota. Kansakouluja perustettiin joka puolelle laajaa Kauhajokea niin, että niitä oli 1939 jo lähes 30 ja sotien jälkeiset suuret ikäluokat tarvitsivat vielä seitsemän koulua lisää, mutta kaikkia ei edes ehditty rakentaa, kun ensimmäisiä jo alettiin yhdistää naapurikylän kouluihin. Jatko-opintoja varten aloittivat toimintansa maamieskoulu 1919, kotitalousopisto 1920, evankelinen kansanopisto 1925 ja yhteislyseo 1928.

Laajenna sisältö

Poikkeuksellisen tärkeä asema Kauhajoella oli talvisodan aikana, kun Suomen eduskunta piti istuntonsa Kauhajoen yhteislyseon tiloissa 1.12.1939–12.2.1940.

Sotien jälkeen Kauhajoen Sahankylään raivattiin maan suurimpiin kuulunut rintamiesten asuinalue, 42 uudistilaa. Suuret ikäluokat kasvattivat väkilukua: 1950 Kauhajoella asui 17 169 henkeä, joista 76 % sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta, kymmenen vuotta myöhemmin 71 prosenttia. Muutto työn perässä Ruotsiin ja kaupunkien voimistui 1960-luvulla; 1970 väkiluku oli 14 444. Elinkeinorakenteen muutokseen Kauhajoki vastasi monipuolistamalla koulututa. Suupohjan kauppaoppilaitos aloitti Kauhajoella 1963 ja ammattikoulu 1964, kanasalaisopisto 1964 ja musiikkiopisto 1968. Lukio sai aikuislinjan 1986.

Teollistumisen voimakkain kausi osui 1970-luvulle, mikä mahdollisti kunnan palveluiden monipuolistamisen ja rakentamisen seuraavalla vuosikymmenellä. Elinkeinoista maa- ja metsätalous työllisti 1990 enää 20 %, teollisuus 34 % ja palvelut 46 %. Väkiluvun kehitys seurasi talouselämän vaihteluja ja oli 1990 jo 15 569.

Kauhajoki joutui koville 1990-luvun laman aikana. Pahimmillaan työttömiä oli 28,5 %. Edellisellä vuosikymmenellä tullut ja työpaikkoja tarjonnut Strömberg Oy (ABB) ja entisen Kauhajoen Sahan ostanut Rauma-Repola Oy lähtivät muualle. Myös 1950- ja 1960-luvuilla kasvanut tekstiiliteollisuus hiipui.

Kauhajoen ominta tuotantoa edustanut huonekaluteollisuus sen sijaan sinnitteli laman yli, mutta on joutunut myöhemmin ahtaalle kovassa koti- ja kansainvälisessä kilpailussa.

Väkiluku alkoi laman myötä laskea eikä suunta ole muuttunut laman päätyttyäkään: vuonna 2000 Kauhajoella asui 14 834, 2010 luku oli 14 269 ja 2018 enää 13 374.

Uudempaa teollisuutta edustavat logistiikan yritykset, Serres Oy, joka on Euroopan suurin imupussien valmistaja, sai valtakunnallisen kansainvälistymispalkinnon vuonna 2015 ja Älvsbytalo on täyttänyt loputkin Strömbergiltä tyhjilleen jääneet hallit. Lisäksi on useita pienehköjä elintarvike- ja metallialan yrityksiä. Jalostus työllistää (2015) noin neljäsosan työssä käyvistä, palvelut n. 65 % ja alkutuotanto vajaat 10 prosenttia.

Palvelujen osuus Kauhajoen työssä käyvistä on huomattavan suuri. Kaupunki on rakentanut ja remontoinut hyvät toimitilat: on ajanmukainen terveyskeskus, koulut ja urheiluhallit.

Liisa Ruismäki